Kesätervehdys!

Kävin tuossa ennen Juhannusta pitkästä aikaa likkojen kanssa ulkona. Paniikkikohtaus meinasi iskeä kun sain käteeni sinä iltana otettuja kuvia.....

Kyllä, mulla on näin huono huumorintaju! ;)

Kiitoksia kaikille tekstejäni kommentoineille! On ihana tietää että sepityksiäni jaksaa joku lukeakin! Toivottavasti ehdin päivittelemään blogia näin kesäaikaankin. Olen viimeistä kesää kotiäitinä ja tuntuu että koko kesä on täyttynyt ties mistä kissanristiäisistä...

Seuraavan parin viikon aikana lupaan kehittää pakkomielteen kotiäidin verkkareiden jäämisestä kaappiin ja siitä kuinka kauhealta näytän toimistovaatteissa kolmen lapsen jälkeen...

Haave paremmasta

Laihdutuksen pitäisi olla kirosana ja mun korvassa se tavallaan onkin.

Viime talvena tajusin, että ruuan oksentaminen on mulle aivan arkipäivää, siis minulle henk.koht. aivan yhtä arkipäiväinen asia kuin vessassa käynti. Tämän tajuaminen tavallaan pelästytti... Varsinkin kun kärsin suurimman osan talvesta närästyksestä joka ei ollut enää normaalia. Vatsakivut olivat varsinkin iltaa kohti jo sellaisia, etten päässyt sohvan nurkasta ylös. Toki piti viimeiseen asti teeskennellä, että kaikki on hyvin, tai olisin ehkä joutunut paljastamaan mistä luulen kaiken johtuneen... Samasta syystä välttelin lääkärille menoa. Kivut rauhoittuivat lopulta, mutta pelko jäi. Tajusin, että tämä kaikki ei vaikuta enää vain minun elämääni! Mulla on kolme ihanaa lasta, joiden haluan nähdä kasvavan ja joiden haluan saavan hyvän itsetunnon, joka ei ole kiinni ulkonäöstä ja kaikkein vähiten pienistä jenkkakahvoista!

Miksi silti tuntuu niin valtavalta kynnykseltä mennä puhumaan tästä asiasta minneen? Viime talveen asti tämä on ollut vain osa elämää, mutta nykyään mielessä joka päivä. Blogin perustaminen oli ehkä ensimmäinen askel. Tämä on suurin asia mitä olen tehnyt parantuakseni! Halusin kai tietää, että meitä on muitakin, emme kaikki ole 17-vuotiaita.

Onkohan mahdollista että tällainen, vuosia itseään läskikasana pitänyt ihminen laihduttaisi raskauskilonsa pois niinkuin normaalit ihmiset? Siis liikuntaa lisäämällä ja kaninruokaa puputtamalla?

Raskauskilot

Yleisesti ottaen olen nauttinut suunnattomasti raskauksistani. Ne ovat olleet ainoita kertoja elämässäni kun olen saanut ihan luvan kanssa järkyttää vaakaa... Pallovatsakin on ollut ihana. Raskausajat olenkin onnistunut elämään melko normaalisti. Tarkoitan siis, ettei silloinen painonnousu ja ajoittainen herkuttelu ole aiheuttaneet sitä tunnetta, että "apua söin liikaa" ja "nyt pitää oksentaa". Ilmankos niitä raskauskilojakin on aina siunaantunut se parikymmentä!

Kuva on otettu vajaa vuosi sitten kun odotin kuopustani. Raskausviikkoja ehkä reilut 30, eli maha kasvoi tuosta vielä paaaljon! Ja noita kiloja on vielä jäljellä... Aiempien odotuksien kilot karistin nopeasti, mutta nyt on ollut vaikeampaa. Ja toisaalta olen ehkä alkanut tajuamaan oman sairauteni ja sen vakavuuden. Odotuksien välissä olen painanut n.64kg ja tänä aamuna puntari näytti inhottavaa 70kiloa... Niin, pituuteeni nähden olen ihan normaalipainoinen. Mutta riittääkö se minulle kun tunnen itseni käveleväksi tandooriksi?

Perhanan kesäkin on tullut ihan varkain ja yht äkkiä pitäisi kehdata kuljeksia ympäriinsä lyhythihaisissa paidoissa ja shortseissa... Pelkkä ajatuskin uimarannasta saa kylmäät väreet kulkemaan pitkin selkää!

Tämä kuulostaa varmasti todella typerältä, mutta ottaisin kernaasti takaisin sen anoreksian... Ahmimiskohtaukset ovat fyysisesti todella rasittavia ja olo on heikko koko loppupäivän. Puhumattakaan niistä itsesyytöksistä!

Minä...

...aikuinen, itsenäinen, vaimo, äiti... Niin ja kärsinyt erinäisistä syömishäiriöistä kymmenen vuotta!

Idea tähän blogiin tulikin juuri tuosta kymmenestä vuodesta. Täytin 27-vuotta ja tajusin, että 17-vuotiaana "pikku laihikseni" karkasi käsistä eikä paaluuta ole ollut. Kymmenen vuotta on pitkä aika! Niin pitkä, etten usko enää koskaan parantuvani, ainakaan täysin.

Aina kuulee teineistä ja nuorista jotka kamppailevat syömishäiriöiden kanssa. Monesti sorrun itsekin ajattelemaan, että "eivätkö ne tajua" ja "kyllä voi olla lapsellista touhua". En ole kuitenkaan itse sen parempi. Väitän kuitenkin etten ole tyhmä. Tiedän ravitsemuksesta ja hyvistä elämäntavoista enemmän kuin keskivertokansalainen ja tiedän tasan tarkkaan kuinka minun pitäisi elää. Vuosia sitten vääristynyt ruuminkuva tuntuu olevan se joka tulee näiden hyvien aikomusten tielle kerta toisensa jälkeen...

Tarinani alkoi tyypilliseen tapaan. Olin hieman pullea nuori, koulukiusattu, aloitin laihdutuskuurin ja mitä enemmän kiloja tippui sen paremmalta olo tuntui. Kun normaalipaino oli saavutettu peilistä katsoi edelleen pullukka tyttö... ei ollut mitään syytä, etteikö olo vieläkin paranisi kunhan saisi vielä pari kiloa pois... Omalla kohdalla osa laihduttamisesta oli ihan vain huomion hakuakin. Meillä oli useampi lapsi ja äiti joka oli yksinhuoltaja. Huomiosta sai tapella. Kun ensimmäiset kilot karisivat, sain kuulla kuinka hyvältä näytin. Kun kiloja lähti liikaa nautin siitä, että minusta oltiin huolissaan.

Vähimmillään taisin painaa 58 kiloa. Olen 180cm pitkä, joten painoindeksini on tuolloin ollut 17,9. Tuolloin muistan kuinka koulun terveydenhoitaja katsoi tietojani ja kehui kuinka hyvin olin laihtunut kun vielä pari vuotta sitten näytti siltä että olen hieman pullea. Olin laihtunut lähes 20kg vuodessa. Jälkeenpäin ajatellen, olisi kouluterkkarin pitänyt jo huolestua.

No, ruumiinkuva oli tuolloin jo tuhottu lopullisesti ja mietin kuinka hyvältä näyttäisin 55 kiloisena. Kärsin myös vakavista masennusoireista. Tuohon aikaan oikea taudinkuva lienee ollut anoreksia. Myöhemmin se muuttui bulimiaksi. Mutta nämä ovat menneitä asioita ja paljon on muuttunut. Olen kolmen lapsen 27-vuotias äiti, vaimo ja aikuinen nainen, jota eivät moiset teinihömpötykset heilauta! Eiväthän....?

Yhtenä aamuna tajusin, että tuosta kaikesta on kymmenen vuotta aikaa. Kymmenen vuotta ja kolme raskautta, joiden aikana painoa tuli poikkeuksetta parikymmentä kiloa ja joiden jälkeen painoa tippui pois parissa kuukaudessa. Eikä kukaan ihmetellyt mitään...